Voi luoja mikä kuumuus. Tuntuu siltä että hengitysilmassa on jotain vikaa. Ehkä siinä ei ole lainkaan happea. Tai typpeä. Tai jotain olennaista mitä siinä pitäisi olla. Rintakehässä kumma tunne, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ahdistus tuntuu näin fyysiseltä.

Aika loppuu kesken. Torstaihin mennessä pitäisi olla valmis ratkaisu. Luulen että tapan itseni. Se ei ollut vitsi, luulen niin oikeasti. Olin ajatellut lykätä sitä elokuun alkuun että saisin kaikki valmistelut hoidettua kunnolla, mutta tarkemmin ajatellen, eihän minun tarvitse tehdä muuta kuin palauttaa kirjastoon levyt ja kirjat, maksaa myöhästymismaksut, siivota huoneeni ja pestä kaikki likapyykkini ettei äiti joudu kohtaamaan sellaisia asioita kun olen mennyt. Jäähyväiskirjeitä en aio kirjoittaa (Doris Flinkenberg oli oikeassa, jos ei saa avattua suutaan eläessään, miksi pitäisi saada puheripuli juuri ennen kuolemaansa, ihan niin).

Myönnän että kaikki tuntuu tapahtuvan väärällä tavalla. Tämä ei tunnu isolta asialta, mietin sitä kyllä lakkaamatta, mutta jotenkin väärään sävyyn. En suuresti ja mahtipontisesti, vaan jotenkin lakonisen toteavaan sävyyn. Niin vain tulee tapahtumaan, enkä minä sille mitään voi. En voi millekään mitään. Haluan vain hoitaa sen pian pois alta. Naurettavaa kuulla tällaista 18-vuotiaan suusta, mutta elämällä ei tunnu olevan enää mitään annettavaa. Ei sillä ole koskaan ollut. Eiköhän tämä ala jo olla tässä.

(Tiedostan itsekin miten surkuhupaisalta ja typerältä tuo kuulostaa, narettavalta, mutta en tosiaan voi sille mitään. Siltä minusta tuntuu.)