Katsoin äsken kuvia Helsinki Pridestä, nyt kaduttaa vähän etten minäkin mennyt. Hitosti kauniita tyttöjä... En tiedä mikä tässä on, tänä vuonna olisin varmaan jo uskaltanut marssia siellä pää pystyssä (jos olisi joku jonka kanssa marssia). En ole koskaan kokenut mitään erityisempää identiteettikriisiä lesbouteni takia, se on ollut tiedossa 11-vuotiaasta asti, ja siitä asti se on myös ollut ihan okei. Tai no, yläasteella kuvittelin olevani biseksuaali ja yritin pakolla ihastua poikiinkin koska pelkäsin olla erilainen, mutta se oli vain vaihe (samanlainen vaihe kuin äiti toivoo lesbouteni olevan). Nyt olen niin sinut tämän kanssa, seksuaalisuuteni on ehkä ainoa asia jota en itsessäni inhoa tai häpeä.

Lintutyttöä on vaikea olla ajattelematta. Ihastus, mahanpohjatunteet, halu, sitä rataa niin. Kerrankin ihastumiseni ei ole yksipuolista. Eniten tämä takertuu siihen että minulta puuttuu omanarvontunto lähes kokonaan, minä pelkään etten riitä sille, minä en uskalla. Sitäpaitsi jollain omituisella tavalla häpeän sitä että olen vielä täysi-ikäisenäkin neitsyt (ja mitä hävettävää siinä on, itseasiassa lintutyttökin on). Tunnen itseni yhtä kokeneeksi kuin 13-vuotias. Haluaisin tietää mitä on tulossa, haluaisin olla varma että tästä jutusta tulee pysyvä, haluaisin pystyä suojelemaan itseäni edes tällä yhdellä elämän osa-alueella. Haluaisin että riittäisin sille.

Ja no, sitten on vielä tämä masennuskin. Itsemurha-ajatukset joita ei vain pääse pakoon. Sopiiko tähän kuvioon seurustelu? Haluanko sotkea lintutytön tähän? Sillä on omakin elämä. Äh.