Viime viikolla kaksi itsemurhayritystä. Katkoin välit lintutyttöönkin. Tai en katkonut, sanoin vain etten halua seurustella. Se ei halua yrittää kavereina (minä haluaisin koska pidän siitä kuitenkin), joten nyt ei olla tekemisissä enää yhtään. Parempi kai näin.

Tuntuu että asiat alkaa selkeytyä. Yritän ehkä säilyä hengissä elokuunkin yli. Kai tästä vielä jotain tulee.

En tajua! Lintutyttö on kuulemma tehnyt minulle lahjaksi korun. Tehnyt. Minulle. Ihan vain minua varten. Tehnyt itse. Ja se on hieno, ihan minun näköinen.

Tunnen vähän syyllisyyttä, kunpa osaisinkin olla sen kanssa yhtä vakavissaan kuin se on minun kanssani! Se on suloinen, niin saakelin suloinen, maailman ihanin tyttö. Ja se on erittäin saatavilla, se on ihan hulluna minuun (ehkä se on sokea, pakkohan sen on olla kun se ei tajua minkälainen hirviö minä oikeasti olen). Kuitenkin mietin vain sitä toista, sitä jota en saa itselleni millään konstilla.

Ihan typerää. Minulla on maailman söpöin ja ihanin tyttö, ja silti saan mahanpohjatunteita jostain ihan tuntemattomasta.

Joskus mietin, että kaikista ihanteellisinta olisi ihastua kokonaan uudestaan. Johonkin ihan uuteen tyttöön, sellaiseen joka räjäyttäisi tajunnan ja olisi niin mmm etten enää muistaisikaan Lintutyttöä tai Kitaristityttöä tai Amélietyttöä tai Unihiekkatyttöä tai ketään muutakaan tyttöä! Haluaisin vain jonkun jolle olisin koko maailma ja joka olisi minulle koko maailma, haluaisin vain jonkun joka olisi niin valtavan tiukasti pureutunut sydämeeni ettei millään muulla olisi väliä. You and me against the whole world. Kunpa sellaista olisikin oikeasti.

Tori Amos itkettää, täydellinen nainen, miten kukaan niin rikkinäinen voi kuitenkin olla niin vahva?

Mummo on kuulemma huolissaan minusta. Inhottaa että äiti on mennyt kertomaan sukulaisille masennuksestani, onhan se tietysti ihan liikuttavaa että ne huolehtivat, mutta myös aika ärsyttävää. Tuntuu siltä että nyt minulla olisi velvollisuus lohduttaa niitä. Jokainen puolituttu kaverikin haluaa olla se olkapää jota vasten voin itkeä ja purkautua, eikä kukaan niistä tee sitä siksi että ne välittäisivät minusta, vaan siksi että tuntisivat itsensä tärkeämmiksi. En minä halua puhua kenellekään muulle kuin psykologilleni. Se on minun kallio ja majakka ja oljenkorsi ja kaikki muut kliseet, tässä sekamelskassa se on ainoa joka käy yhtään järkeen.

Olen koko viikon suunnitellut itsemurhaani ja vaikuttanut ulospäin niin saakelin iloiselta ja hyvinvoivalta. Nämä kulissit pysyvät pystyssä vaikka mikä olisi. Jos toteutan suunnitelmani, jos löydän rohkeutta, se tulee olemaan niin salama kirkkaalta taivaalta kaikille muille paitsi psykologilleni. Tai no, ehkä vähän sillekin.