Tuntuu että asiat alkaa selkeytyä. Yritän ehkä säilyä hengissä elokuunkin yli. Kai tästä vielä jotain tulee.

Tunnen vähän syyllisyyttä, kunpa osaisinkin olla sen kanssa yhtä vakavissaan kuin se on minun kanssani! Se on suloinen, niin saakelin suloinen, maailman ihanin tyttö. Ja se on erittäin saatavilla, se on ihan hulluna minuun (ehkä se on sokea, pakkohan sen on olla kun se ei tajua minkälainen hirviö minä oikeasti olen). Kuitenkin mietin vain sitä toista, sitä jota en saa itselleni millään konstilla.

Ihan typerää. Minulla on maailman söpöin ja ihanin tyttö, ja silti saan mahanpohjatunteita jostain ihan tuntemattomasta.

Joskus mietin, että kaikista ihanteellisinta olisi ihastua kokonaan uudestaan. Johonkin ihan uuteen tyttöön, sellaiseen joka räjäyttäisi tajunnan ja olisi niin mmm etten enää muistaisikaan Lintutyttöä tai Kitaristityttöä tai Amélietyttöä tai Unihiekkatyttöä tai ketään muutakaan tyttöä! Haluaisin vain jonkun jolle olisin koko maailma ja joka olisi minulle koko maailma, haluaisin vain jonkun joka olisi niin valtavan tiukasti pureutunut sydämeeni ettei millään muulla olisi väliä. You and me against the whole world. Kunpa sellaista olisikin oikeasti.

Mummo on kuulemma huolissaan minusta. Inhottaa että äiti on mennyt kertomaan sukulaisille masennuksestani, onhan se tietysti ihan liikuttavaa että ne huolehtivat, mutta myös aika ärsyttävää. Tuntuu siltä että nyt minulla olisi velvollisuus lohduttaa niitä. Jokainen puolituttu kaverikin haluaa olla se olkapää jota vasten voin itkeä ja purkautua, eikä kukaan niistä tee sitä siksi että ne välittäisivät minusta, vaan siksi että tuntisivat itsensä tärkeämmiksi. En minä halua puhua kenellekään muulle kuin psykologilleni. Se on minun kallio ja majakka ja oljenkorsi ja kaikki muut kliseet, tässä sekamelskassa se on ainoa joka käy yhtään järkeen.

Olen koko viikon suunnitellut itsemurhaani ja vaikuttanut ulospäin niin saakelin iloiselta ja hyvinvoivalta. Nämä kulissit pysyvät pystyssä vaikka mikä olisi. Jos toteutan suunnitelmani, jos löydän rohkeutta, se tulee olemaan niin salama kirkkaalta taivaalta kaikille muille paitsi psykologilleni. Tai no, ehkä vähän sillekin.

Aika loppuu kesken. Torstaihin mennessä pitäisi olla valmis ratkaisu. Luulen että tapan itseni. Se ei ollut vitsi, luulen niin oikeasti. Olin ajatellut lykätä sitä elokuun alkuun että saisin kaikki valmistelut hoidettua kunnolla, mutta tarkemmin ajatellen, eihän minun tarvitse tehdä muuta kuin palauttaa kirjastoon levyt ja kirjat, maksaa myöhästymismaksut, siivota huoneeni ja pestä kaikki likapyykkini ettei äiti joudu kohtaamaan sellaisia asioita kun olen mennyt. Jäähyväiskirjeitä en aio kirjoittaa (Doris Flinkenberg oli oikeassa, jos ei saa avattua suutaan eläessään, miksi pitäisi saada puheripuli juuri ennen kuolemaansa, ihan niin).

Myönnän että kaikki tuntuu tapahtuvan väärällä tavalla. Tämä ei tunnu isolta asialta, mietin sitä kyllä lakkaamatta, mutta jotenkin väärään sävyyn. En suuresti ja mahtipontisesti, vaan jotenkin lakonisen toteavaan sävyyn. Niin vain tulee tapahtumaan, enkä minä sille mitään voi. En voi millekään mitään. Haluan vain hoitaa sen pian pois alta. Naurettavaa kuulla tällaista 18-vuotiaan suusta, mutta elämällä ei tunnu olevan enää mitään annettavaa. Ei sillä ole koskaan ollut. Eiköhän tämä ala jo olla tässä.

(Tiedostan itsekin miten surkuhupaisalta ja typerältä tuo kuulostaa, narettavalta, mutta en tosiaan voi sille mitään. Siltä minusta tuntuu.)

Tein psykologilla taas skitsotestejä. Tällä kertaa minun piti katsella jotain tympeitä grafiikanvedoksia ja lyijykynäpiirroksia ja kertoa mitä ne esittivät ja mitä niissä tapahtui. Näin kaikissa pelkkää riitelyä, haikeutta, epätietoisuutta, suuria muutoksia. Tyypillistä.

Purskahdin äsken itkuun kun näin jollain ihan satunnaisella nettisivulla jonkin ihan satunnaisen mainoksen, jossa sattui lukemaan Tiedätkö kuinka pitkä matka on Lappeenrannasta Ouluun? En tiedä eikä kiinnosta, en tunne ketään Oulusta enkä ole koskaan käynyt (mutta muuttaisin sinne kyllä mielelläni, mikä tahansa olisi parempi kuin nykyinen kotikaupunkini). Aloin vain heti ajatella välimatkoja kun näin sen mainoksen. Välimatkat itkettää, varsinkin välimatka minä-lintutyttö. Parisataa kilometriä. Haluaisin sen tänne, haluaisin sen vähän käheän äänen ja pehmeät kädet ja koivushampoolle tuoksuvat niskahiukset. Kaipaan sitä. (Ainakin silloin kun olen yksinäinen ja kaipaan kuhertelua ja kehräämistä ja kiehnäystä.)

Ja sitten toisaalta. Kun on vielä se yksi toinenkin tyttö. Kitaristityttö. Joka irc-gallerian tietojen perusteella seurustelee (säälittävää stalkkausta joo), ja johon en ole enää muutamaan kuukauteen ollut ihastunut, en varmasti. Vaikka ajattelenkin sitä aina vähän niinkuin jatkuvasti, mutta ei kai sitä lasketa koska ajattelen muitakin ihmisiä! Kuten vaikka lintutyttöä. Johon olen ihastunut (...koska se asuu turvallisesti parinsadan kilometrin päässä, ja koska sen kanssa ei siksi tarvitse aloittaa suurta ja pelottavan aikuismaista suhdetta. Olen 18, en halua mitään suhteita. Okei, haluan jonkun joka rakastaa minua kuin hullu puuroa, haluan herätä vierestä ja haluan suudella ja haluan pitää kädestä ja haluan naida, haluan kaiken kaiken kaiken, mutku ähs. Seurustelu on iso ja pelottava juttu. En ole koskaan seurustellut.)

(En sitten sanonut tätä ääneen, mutta toivottavasti kitaristityttö seurustelee edes toisen tytön kanssa. En voi olla niin idiootti että olen taas ihastunut heteroon.)

Rajoja alkaa taas tulla vastaan, en jaksaisi mitään. Minusta tuntuu että tulen tappamaan itseni vielä heinäkuun kuluessa, toisaalta niin on tuntunut monena muunakin kuukautena, ja silti on aina vaan rämmitty päivistä läpi enemmän tai vähemmän elossa. Tuntuu absurdilta kirjoittaa noin, tulen tappamaan itseni sen ja sen ajan kuluessa, en tiedä saako sellaista kirjoittaa edes anonyymiin journaliin.

Näen psykologin torstaina, luojan kiitos. Yritetään jaksaa sinne asti.

Joo anteeksi, pääsi tässä taas unohtumaan että ei ole mahdollista olla feministilesbo jos näyttää joltain muulta kuin rekkikseltä.